Hauraanmpana ja villimpänä kuin koskaan

Hauraampana ja villimpänä kuin koskaan

Miten hienovaraisesti värit haalistuvat vanhoissa
valokuvissa, puutarhakalusteissa, arjen sarjatulessa.
Miten kuuloaisti valikoituu, sormenpäät kovettuvat,
silmät näkevät enää kaukoputkella eteen ja taakse.
Yhtenä päivänä kaikki palat maistuvat samalta.
Aamu, ilta ja väli kuluu kuin unessa. Yöllä havahdut
juuri ennen kuin olet hukkumassa. Kopeloit jaloillasi
maata kuin pelastusrengasta. Kurkotat kädelläsi
laatikkoon, jossa lukee ”työkaluja”. Tiedät sen olevan
siellä. Se on aivan varmasti siellä. Sekalaisten korttien,
värikynien ja suttuisten muistivihkojen seassa. Jossain
simpukankuorien, sileäksi hioituneiden kivien ja
pölyyntyneiden sulkien keskellä se on. Hieman
lyttääntynyt, kevyesti pörröinen, pienen pieni
valkoinen höyhen. Otat sen kämmenellesi ja silität
sen silkkistä pintaa. ”En enää koskaan kadota sinua”,
kuiskaat, ja sydämesi käynnistyy hennosti uudestaan.
Se lyö. Se lyö. Hauraampana ja villimpänä kuin koskaan.