Kunnes jotakin syvää liikahti

Kunnes jotakin syvää liikahti

Hän sulki silmänsä
ja yksi rintakehän nousu ja lasku kerrallaan
kutsui takaisin kaikkia niitä osia itsestä,
jotka kiire oli ehtinyt painaa näkyvistä.
Hän kutsui sisäistä lasta, haaveilijaa,
häntä, joka tunsi tuulen kuiskivan ihollaan,
hän kutsui jokea, joka virtasi vapaana,
pientä tyttöä, jonka perhonen pysäytti polulla,
hän kutsui paljaita jalkoja, kevyttä sydäntä,
silmiä, jotka näkivät yhä ihmeitä.
Niin hän hengitti, ja hengitti,
kunnes sisällä alkoi soida haikeasti,
jotakin syvää liikahti.